Päivämäärään kuuluu kaksi pistettä

WP_20150418_069

Päivämäärä merkitään suomalaisessa traditiossa niin, että sekä päivän että kuukauden numeron perään laitetaan piste. Näin tehdään myös silloin, kun kuukauden numeroa ei seuraa vuosiluku. Piste ei siis tässä ole pelkästään erottamassa päivämäärän osia toisistaan, vaan sillä on päivämäärässä enne kaikkea järjestysluvun ilmaisemisen funktio. Kuten urheilukilpailuissa ilmaistaan pisteellisellä numerolla urheilijan sijoittuminen, ilmaistaan päivämäärässä pisteellä se, että puhumme siitä monesko päivä ja monesko kuukausi on kyseessä.

Pisteen kirjoittamisen ei luulisi olevan kenellekään liian suuri rasitus ottaen huomioon, miten helpolla me suomalaiset päivämäärien merkitsemisessä pääsemme; meidän ei esimerkiksi tarvitse kirjoittaa kuukauden nimeä ja artikkelia päivän numeron eteen kuten amerikkalaisten, June the 4th. Riittää, että kirjoitamme 4.6. ja muistamme lisätä pisteen, sillä ilman pistettä päivämäärä saattaa näyttää vaikkapa alaluvun otsikolta tai kellonajalta. Epäilen, että mobiililaitteiden viestitoimintojen pistettä automaattisesti seuraava iso alkukirjain on vaikuttanut siihen, että viestien päivämääristä on alkanut jäädä kuukauden numeron perästä piste pois. Siitä käytäntö on levinnyt pikku hiljaa niin, että jopa käsinkirjoitetuista päivämääristä piste on usein kadonnut.

Todellisia ymmärtämisvaikeuksia päivämäärän merkitseminen ilman pistettä kovin usein tuskin aiheuttaa, mutta aina se näyttää rumalta ja huolimattomalta. Esimerkiksi kulkuneuvojen aikatauluista tai tv-ohjelmien alkamisajoista puhuttaessa kuukauden numeron perään lisätty piste saattaa jopa olla ainoa tekijä, joka kertoo, kumpi numeroin ilmaistuista ajankohdista on kellonaika ja kumpi päivämäärä. Tarkastellaan asiaa kahden sosiaalisesta mediasta poimitun esimerkin avulla.

  • Jos esimerkiksi saavuin Moskovaan 11.10 junalla vasta 10.12 ja jatkoin matkaani 11.12, jäi aikaa tapaamiseen niukasti.

Tämä lause on kaksimerkityksinen, vaikka Suomalaiseen konventioon kuuluu puhua 11.10 junista merkityksessä kello 11.10 saapuva tai lähtevä juna, ja tuon konvention avulla tulkitsemme henkilön saapuneen Moskovaan joulukuun kymmenentenä, ei lokakuun yhdentenätoista. Mutta voi olla toisinkin. Pisteet kuukauden numeron perässä tekisivät esimerkkivirkkeestä täysin yksiselitteisen.

Toinen esimerkki on tv-ohjelmaa kohtaan esitetystä kritiikistä:

  • Elokuva olisi hyvinkin voinut olla katsottava, ellei se olisi tullut juuri 12.12 alkaen 10.12, mikä on perhe-elokuvallekin haastava ajankohta.

On todennäköistä, että kirjoittaja ilmaisee päivämäärän ensin, jolloin uskomme hänen tarkoittavan joulukuun kahdentenatoista päivänä jo aamupäivällä alkanutta elokuvaa, mutta esimerkkivirkkeen perusteella emme voi saada siitä täyttä varmuutta. Partikkeli juuri tuntuu lisäävän lukijan epävarmuutta, sillä lukija kysyy mielessään, miksi juuri 12.12. olisi erityisen huono päivä katsoa elokuvaa, kun taas helpommalta tuntuu ymmärtää, että keskipäivällä elokuvaan paneutuminen voi hyvinkin olla vaikeaa. Tämän esimerkin haastavuutta lisää myös puuttuva pilkku. Koska numeroilmausten välissä olevaa partikkelia alkaen ei ole erotettu pilkulla siitä numeroilmauksesta, jota se ei määritä, emme voi tietää, haluaako kirjoittaja puhua 12.12 alkaen vai alkaen 10.12 tulleesta elokuvasta.

Välimerkkien käyttö tuntuu turhalta, mikäli emme ymmärrä, mitä välimerkillä kussakin kohdassa ilmaistaan. Jos luulemme, että piste vain erottaa päivämäärän eri osat toisistaan, on sen jättäminen kuukauden nimen perästä ihan järkeenkäypä vaihtoehto silloin, kun vuotta ei kirjoita näkyviin. Ilman pistettä 4.6 luetaan joko neljä piste kuusi tai neljäs kuusi, mikä on jotakin aivan muuta kuin 4.6.  kirjoitettu päivämäärä neljäs kuudetta. 

Pisteet eivät ole kärpäsen likaa paperissa!

Mainokset

Pakenijakin on siirtolainen

IMG_4693

Mediassa ja sosiaalisessa mediassa puhutaan nyt tauotta pakolaisista, turvapaikanhakijoista ja siirtolaisista. Termien käyttö on varsin värikästä ja vaihtelevaa. Myös sellaisia yhdyssanoja käytetään kuin pakolaisvirta ja siirtolaisvirta ja niillä on mediassa toisistaan poikkeava merkitys (TV1:n uutiset 5.9. klo 18). Mitä kaikki nämä sanat tarkoittavat? Miten voimme ymmärtää toisiamme, jos käytämme sanoja miten sattuu ja eri merkityksissä?

Siirtolainen ja maahanmuuttaja ovat merkitykseltään osittain synonyymisiä. Kumpikaan termi ei kerro maastalähdön tai maahanmuuton syytä, vaikka yleisesti ajatellaan, että siirtolaisuuden takana ovat taloudelliset syyt. Sanat paljastavat vain, että henkilö on muuttanut pois kotimaastaan. Siirtolainen on saattanut muuttaa myös valtion rajojen sisällä sen osasta toiseen, kun taas maahanmuuttaja on vaihtanut valtiota. Maahanmuuttaja lyhentyy usein puheessa mamuksi. Ulkomainen opiskelija ei ole siirtolainen eikä mamu, kuten ei määräajaksi Suomeen tullut siirtotyöläinenkään.

Kaikki Suomeen muualta muuttaneet ovat siirtolaisia hamaan hautaan saakka elleivät palaa kotimaahansa. Mutta Suomen lain mukaan siirtolainen lakkaa olemasta maahanmuuttaja saatuaan Suomen kansalaisuuden. On siis virheellistä kutsua automaattisesti mamuiksi vaikkapa kaikkia tummaihoisia.

Turvapaikanhakija on maahan saapuessaan suojelua pyytänyt eli turvapaikkaa hakenut henkilö, joka odottaa pääsyä turvapaikkahaastatteluun ja sen jälkeen turvapaikkamenettelyn päätöstä. Päätös voi olla turvapaikan myöntäminen, jolloin turvapaikanhakija muuttuu pakolaiseksi, oleskelulupa toissijaisen suojelun tai humanitaarisen perusteella tai maasta käännytys.

Turvapaikkakäsittely saattaa kestää kauan ja koko tuon ajan henkilö on ja pysyy turvapaikanhakijana, jolla on lupa liikkua vapaasti Suomessa, mutta ei poistua maasta. Turvapaikanhakija saa opiskella Suomessa, ja turvapaikkaa hakevat lapset käyvät peruskoulua. Työtäkin turvapaikanhakija saa alkaa tehdä ilman erillistä työlupaa joko kolmen kuukauden tai kuuden kuukauden kuluttua hakemuksen jäätämisestä riippuen siitä, onko henkilöllä voimassa oleva matkustusasiakirja vai ei.

Vastaanottokeskus on turvapaikanhakijoiden koti turvapaikkakäsittelyn ajan, mutta se ei ole vankila. Turvapaikanhakijalla on lupa asua myös vaikkapa sukulaistensa luona, mutta silloin hänen täytyy vastata itse omista asumiskustannuksistaan. Jokainen Suomessa oleva turvapaikanhakija on jonkun vastaanottokeskuksen kirjoilla ja saa sieltä turvapaikanhakijoille kuuluvat palvelut, vaikka asuisikin jossakin muualla.

Helsingin Metsälässä on vastaanottokeskuksen yhteydessä säilöönottoyksikkö, johon turvapaikanhakija saattaa joutua esimerkiksi henkilöllisyyden selvittämisen ajaksi. Siitä päättää joko poliisi tai rajavartiolaitos. Myös karkotuspäätöksen saanut henkilö saattaa joutua odottamaan päätöksen toimeenpanoa säilöönottoyksikössä. Säilöönottoyksikkökään ei ole vankila eikä säilöönotto ole rangaistus, mutta sieltä poistuminen ei ole luvallista ilman viranomaisen päätöstä.

Ulkomaalaislain mukaan pakolainen on vain sellainen henkilö, jolle on myönnetty Geneven pakolaissopimuksen mukainen pakolaisasema. Arkikielessä pakolaisella viitataan tavallisesti kaikkiin heihin, jotka ovat saaneet oleskeluluvan suojelullisin perustein. Henkilön itsensä kannalta on kuitenkin ratkaiseva ero sillä, onko hän saanut pakolaisen statuksen vai ainoastaan oleskeluluvan. Pakolaisen oleskelulupa on automaattisesti kolmen vuoden mittainen, kun taas toissijaisen tai humanitaarisen suojelun perusteella myönnetty oleskelulupa on lyhimmillään voimassa vain yhden vuoden.

Kiintiöpakolainen eroaa pakolaisesta vain siinä, että hänelle on myönnetty pakolaisen status usein jo ennen Suomeen saapumista esimerkiksi jollakin pakolaisleirillä ja hänen maahantulolupansa perustuu Suomen pakolaiskiintiöön.

Sanat eivät ole neutraaleja. Siirtolaisiin suhtaudutaan kriittisesti ja heitä pidetään korkeamman elintason ja helpomman elämän perässä kotimaastaan lähtevänä joukkiona, joka ei kaipaa apua eikä sääliä. Siirtolaisia täytyy olla lupa valita: vain kielitaitoiset ammattilaiset ovat tervetulleita. Siirtolaiset ovat vieraita eivätkä kuulu meihin, vaikka 10 000 suomalaista muuttaa vuosittain ulkomaille ollen näin siirtolaisia. Elintasopakolainen on nimitys niille, joilla emme usko kotimaassaan olevan todellista varaa, ja siirtolaiset rinnastetaan usein heihin. Siirtolaisvirta on siis maahanmuuttovastaisessa retoriikassa jotakin, joka tulee torjua, kun taas pakolaisvirtaan on hiukan vaikeampi suhtautua tylyn torjuvasti.

Miten siis kutsua henkilöä, joka on joutunut poistumaan kotimaastaan turvallisuuden ja hengen vaarantavien olosuhteiden takia, mutta joka ei vielä ole saanut pakolaisen statusta missään maassa? Näitä lautoilla kelluvia tai leireihin tungettuja matkalaisia kutsutaan puhekielessä ja mediassa pakolaisiksi vastoin termin pakolainen lakiin kirjattua merkitystä. Ovatko he siis siirtolaisia vai maastamuuttajia? Ovat, mutta noiden termien liian laajan tarkoitteen vuoksi tarvitsisimme sanan, joka kuvaa henkilöä, joka on paennut kotimaastaan mutta ei ole vielä jättänyt turvapaikkahakemusta. Voisiko hän olla pakenija ja muodostaa kohtalotovereittensa kanssa pakenijavirran?

Lemmitkös sinä Jackiä vai Jackia?

WP_20150418_045 (3)

Vierasperäiseen sanaan lisätään suomalaiset taivutuspäätteet huomioiden sanan ääntämys. Mikäli sana päättyy kirjoitettuna ja äännettynä vokaaliin, liitetään taivutuspääte sellaisenaan, riippumatta siitä, ääntyykö loppuvokaali samanlaisena tai erilaisena kuin on sen kirjoitusasu: Gösta : Göstan, Sidney : Sidneyssä. Myös silloin, kun sanan kirjoitusasu päättyy vokaaliin, mutta ääntämisasu konsonanttiin, lisätään taivutuspääte suoraan: Baltimore : Baltimoren. Loppuvokaalin pituutta tulee harkita tilannekohtaisesti sanan ääntämyksen mukaan: Sidneyyn (sidniin), Abbeyyn (äbiin).

Kun sekä kirjoitus- että ääntöasu päättyvät konsonanttiin, liitetään pääte i-vokaalin välityksellä: Bach : Bachia. Näin on, vaikka lopussa ääntyvä konsonantti olisi toinen kuin kirjoitettu: Cannes : Cannesin. i-vokaalin välityksellä liitetään pääte myös niihin ranskan kielen sanoihin, jotka päättyvät nasaalivokaaliin ja niihin englannin kielen sanoihin, joissa on lopussa perusmuodossa ääntymätön r: Lyon : Lyonin, Baker : Bakerin. Konsonantit n ja r kuuluvat suomen kielen mukaisessa ääntämyksessä. Samoin englannin borough, burgh tai brugh päättyviin nimiin pääte lisätään vokaalin i välityksellä.

Pääte liitetään heittomerkin välityksellä, kun sanan kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta sana ääntyy vokaaliloppuisena: Shaw : Shaw’n, Faucault : Faucault’n. Myös muodostettaessa kieleen sanoja vieraskielisten vastaavanlaisten nimien pohjalta, käytetään heittomerkkiä: bordeaux’lainen.

Vierasperäisten erisnimien taivutuspäätteen vokaalin valitseminen

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa säännöt ovat yksiselitteiset. Vieraskieliset nimet taivutetaan suomen kielen mallisanojen mukaan ja pyritään ääntämään kuten lähtökielessä, jolloin pääte valitaan niin, että sana on taivutettunakin helposti äännettävissä. Taivutuksessa ääntäminen otetaan huomioon myös valittaessa päätteeseen etu- tai takavokaalia, esimerkiksi a tai ä. Useissa tapauksissa tämä on aivan helppoa.

Ongelmia syntyy silloin, kun nimessä on vieraita kirjainmerkkejä, joiden ääntämystä ei tunneta, tai kun ääntämys poikkeaa kirjoitusasusta muuttaen taka- tai etuvokaaliselta näyttävän nimen päinvastaiseksi. Jonkin verran horjuvuutta saattaa aiheutua myös siitä, ettei nimessä ole vokaalisointua.

Oikeinkirjoitusoppaan mukaan nimi, joka ääntyy etuvokaalisena, mutta kirjoitetaan takavokaalein, taivutetaan tavallisesti takavokaalisin päättein, mutta myös etuvokaalinen pääte on mahdollinen. Ymmärrän hyvin, että halutaan säilyttää mahdollisuus käyttää takavokaalillisia taivutuspäätteitä silloin, kun nimen kirjoitusasu on takavokaalillinen, etenkin, kun nimessä on a-kirjain. Muunlainen esitys näyttää suomalaisen silmään äkkiseltään merkilliseltä. Mutta sääntö on melko raskas poikkeus kielitoimiston muusta linjasta, jossa sanan ääntäminen tulee ottaa huomioon taivutuspäätteitä lisättäessä.

Kun noudatetaan linjaa, jossa takavokaalillista päätettä käytetään, ohjataan myös lukemista ja puhumista suomen kielen vastaiseen suuntaan: usein kuulee sanottavan jotain sen suuntaista kuin (älisea), vaikka ohjeen mukaan tulisi kuitenkin sanoa (älisiä), mikäli kyse on englantilaisen kielialueen Alicestä. Vokaaliharmonia rikkoutuminen nimen taivutuksessa voi haitata kovastikin lukunautintoa muuten huolellisesti käännetyssä tekstissä.

Olisiko liian vaikeaa pyrkiä siihen, että päätteitä alettaisiin käyttää ääntämyksen mukaisesti niin, että vokaalisointu säilyy? Kielten osaaminen on lisääntynyt siinä määrin ja nykyisten tietoteknisten apuvälineiden[1] käyttö mahdollistaa itselle vieraankin kielen ääntämykseen perehtymisen varsin helposti, joten tietämättömyyteen tai asian vaikeuteen ei oikein enää voi vedota. Mielestäni voisimme hyvin pyrkiä siihen, että edes ammattikirjoittajat käyttäisivät taka- ja etuvokaalisia taivutuspäätteitä kielikohtaisesti. Etenkin ulkomaantoimittajilla ja kääntäjillä olettaisi olevan jo valmiina tarvittavan kielitaidon ja osaamisen.

Erityisesti käännettäessä kaunokirjallisuutta olisi minusta tärkeää, että nimien autenttisuudentunteen lisäämiseksi lukijaa ohjattaisiin vokaaliharmonian mukaisilla taivutuspäätteillä oikeaan lukutapaan. Ranskalainen maailma avautuu käännöksestä aivan eri tavalla, jos henkilöiden ja paikkojen nimet muuttuvat ranskalaisittain edessä ja hymyillen ääntyviksi eivätkä jää suomalaisittain takakitalakeen. Hyvän esimerkin tarjoavat mainiot Maigret-käännökset, vaikka niissäkin voi törmätä ”virheisiin”, kuten Nancyssä (naansissä) asuvaan vaimon serkkuun[2].

Mutta myös lehtikirjoituksissa ko. kielen mukaiseen lukutapaan ohjaaminen olisi vähintäänkin yleissivistystä lisäävää, mistä esimerkkinä Cannes (kän), jonka inessiivi oikein äännettynä kuulostaisi kutakuinkin suomen sanan känni inessiiviltä ja kirjoitettaisiin Cannesissä. Tätä kirjoitusasua en ole milloinkaan esimerkiksi Cannin elokuvafestivaaleja käsittelevissä lehtijutuissa nähnyt. Se saattaa osittain johtua siitä, että suomalaiset luulevat, myös Oikeinkirjoitusoppaan tekijät, että Cannes ääntyy (kan), vaikka oikea ääntämys on etuvokaalinen, joskaan ei ehkä aivan yhtä etuvokaalinen kuin vaikkapa suomen sanassa ääni. Juuri Cannesin kohdalla saattaa tosin vaikuttaa myös se, ettei haluta sanoa tähtösten tepastelevan kännissä pitkin punaista mattoa.

Oman vaikeutensa vieraskielisten nimien taivuttamiseen juuri vokaalisoinnun osalta tuo se, että eri maista olevat ihmiset ääntävät kirjoitusasultaan samannäköiset nimensä eri tavoin: saksalainen Rubinstein (ruubinstain) pitäisi taivuttaa Rubinsteinia, mutta ranskalainen (rybinstein) Rubinsteiniä. Amerikkalaiset Jack ja Alice (tsäk, älis) taipuvat Jackillä ja Alicellä, kun taas ranskalaiset Jackilla ja Alicella (shak, alis).

Ongelma tuntuu vielä vaikeammalta, kun nimen kirjoitusasu vaatisi suomalaisittain etuvokaalin, mutta nimi ääntyykin takavokaalillisena: Vincent, joka ranskankielessä ääntyy kutakuinkin (väänsaa) ja jonka tulisi siis taipua Vincentia puhuttaessa ranskalaispojasta, mutta Vincentiä puhuttaessa englantilaispojasta. En tiedä, otetaanko tällaista eroa todellisuudessa lainkaan huomioon muualla kuin käännöskirjallisuudessa, ellei kysymyksessä ole esimerkiksi ko. henkilöä käsittelevä artikkeli tai kirja.

Uutisia kirjoitettaessa tuskin ehditään kiinnittää kovin syvällisesti huomiota yksittäisiin nimiin. Luultavasti toimittajien pyrkimyksenä on myös välttää suomalaisen lukijan silmään oudolta näyttävää kirjoitusasua. Näin ainakin toivon, sillä en soisi olevan silkkaa laiskuutta, kun vierasperäisen nimen taivutuspääte usein valitaan puhtaasti sen kirjoitusasun mukaan.

[1]Esimerkki sivustosta, jolla voi kuunnella monien eri kielien ääntämystä: http://www.acapela-group.fr

[2]Simenon, 1993, s. 8. Maigret’llä on hyvin monia kääntäjiä, mutta linja on mielestäni pysynyt hyvin läpi sarjan.

Dmitry vai Dmitri, Joko vai Yoko

WP_20150505_120 (3)

Muita kirjoitusjärjestelmiä käyttävistä kielistä, kuten venäjästä, kiinasta tai japanista, lainatut sanat tai niillä kirjoitetut erisnimet siirtokirjoitetaan eli latinaistetaan, jotta ne saadaan latinalaisen kirjaimiston mukaisiksi. Ei ole yhdentekevää, miten tuo latinaistus tehdään, sillä se sekä vaikuttaa sanojen ja nimien ääntämiseen ja sitä kautta käsityksiimme meille vieraista kielistä että joko helpottaa tai hankaloittaa sanojen taivuttamista tekstissä.

Äännekirjoituksella kirjoitetut sanat translitteroidaan jonkin sovitun järjestelmän mukaisesti pyrkien siihen, että jokaisella vaikkapa kyrillisellä kirjainmerkillä olisi vastaava merkki latinalaisessa kirjoituksessa. Tällöin esimerkiksi tekstissä esiintyvä nimi on helppo palauttaa alkuperäiseen asuunsa merkki kerrallaan. Aina tämä yks yhteen merkitseminen ei ole mahdollista, sillä esimerkiksi kyrillisen merkin ääntämys saattaa vaihdella tai äänne on sellainen, ettei sitä voi merkitä latinalaisessa kirjoituksessa yhdellä kirjainmerkillä.

Meillä on käytössä oma venäjän kielen translitterointisysteemimme, mutta on olemassa myös kansainvälinen sekä muita kansallisia järjestelmiä, joista erityisesti englantilainen järjestelmä silloin tällöin aiheuttaa horjuvuutta suomenkielisessä tekstissä esiintyviin venäjänkielisiin nimiin. Esimerkiksi englannin kielestä käännettyyn uutiseen saattaa nimi vahingossa jäädä englanninkieliseen asuun, esimerkiksi Dmitry Medvedev, kun pitäisi olla Dmitri Medvedev. Myös näin MM-kisojen aikaan on helppo huomata, miten televisioruudussa näytettävät nimien kirjoitusasut siirtyvät muuhun mediaan, kun kiekkoa heittää välillä Sergey ja välillä Sergei Kirmasov. Tällaisten virheiden välttämiseksi ainoana keinona lienee tietoisuuden lisääminen.

Oman mausteensa tähän soppaan heittävät länsimaihin muuttaneiden venäläisten jälkeläiset, jotka kirjoittavat vanhemmiltaan saamansa venäläisen nimen tavallisimmin englantilaisen translitterointijärjestelmän mukaan ilman, että nimellä välttämättä onkaan kyrillisin kirjaimin kirjoitettua. Esimerkiksi artisti Dmitry Sholokhovin etunimi kuuluu aina kirjoittaa Dmitry, ei koskaan Dmitri.

Kuvakirjoitusta käyttävistä kielistä tehtyä latinaistamista kutsutaan transkriptioksi. Siinä pyritään jäljittelemään sanan äänneasua latinalaisin kirjaimin.  Englannin kielellä tuntuu olevan melkoinen monopoli tässä asiassa myös Suomessa. Sen ei tarvitsisi olla niin, sillä kyse on puhtaasti siitä, mitä kuulemme ja miten kuulemamme kirjoitamme.

Kiinan kielestä translitteroitaessa taas käytetään pinyn-järjestelmää, joka perustuu pitkälti englannin oikeinkirjoitukseen ja aiheuttaa suomenkieliselle ääntämisongelman, sillä sanat ääntyvät eri tavalla kuin ne kirjoitetaan, esimerkkinä taiji (ääntyy taitsi tai taitši). Epäilen, ettei kielenkäyttäjien pääjoukko tiedä, että kyseessä on englannin kielen mukainen järjestelmä, mikä vaikeuttaa sanojen ääntämistä oikein. Jotkut sanat, kuten kiinan rahayksikkö voidaan kirjoittaa myös suomalaisen kirjoitustavalla: juan. Olisi selkeämpää, jos voisimme kiinan kielestä translitteroidessamme käyttää suomen kirjoitusasun mukaisia muotoja. Tällöin niin kirjoitustapa yhdenmukaistuisi kuin kirjoitusvirheet ja ääntämisongelmat vähenisivät. Saattaisipa jopa tietämyksemme kiinan kielestä parantua. Käytäntö olisi myös yhdenmukaisempi japanin kielen translitterointikäytännön kanssa.

Japanin kieltä voidaan translitteroida niin suomen kuin englannin kirjoitustavan mukaisesti, vaikka käytetäänkin englannin oikeinkirjoitukseen perustuvaa Hepburn-järjestelmää, esimerkiksi: teriyaki tai terijaki (terijaki). Tämä aiheuttaa sen, että japanilaisista sanoista näkee kahdenlaista kirjoitusasua ja joskus samassakin tekstissä näkee sekä englannin että suomen oikeinkirjoituksen mukaan transkriboituja termejä. Tässäkin tapauksesta minusta voitaisiin ohjata suomen kielen mukaista oikeinkirjoitusta kohti. Jälleen poikkeuksen muodostavat nimet, kuten Yosiko Arai ja Yoko Ono, jotka ovat tässä y-kirjaimella alkavassa muodossa vakiintuneita henkilön nimiä. Kuvitteellisessa esimerkissä mikään ei estäisi kirjoittamasta vaikkapa japanilaisten luistelijasisarusten nimiä suomalaisittain Josiko ja Joko, vaikka monet Suomalaiset kielenkäyttäjät tuntuvat mieltävän englannin kielen mukaisen kirjoitusasun joko oikeammaksi tai hienommaksi, jopa japanilaisemmaksi.

Katja Ketun Yöperhonen ravistelee lukijaa

yöperhonen

Katja Ketun uusin romaani, Yöperhonen, vastaa hänen edellisten kirjojensa pohjalta syntyneisiin odotuksiin. Se on sekä varmasti ja vaikuttavalla kielellä kirjoitettu että tarinaltaan traaginen ja yllättävä. Kätilön lukeneelle teoksen raakuus ei tule yllätyksenä, sitä osaa jo odottaa, mutta silti riipaisevat ihmiskohtalot painavat lukijan palleanalaa. Katja Kettu kirjoittaa suorin sanoin, pelkäämättä maalata karmeita näkyjä, mutta kuitenkin tavalla, joka tempaa lukijan mukaansa ja tekee noiden murheellisten kohtaloiden käsittelemisen mahdolliseksi. Mutta Ketun pelottomuus ei rajoitu vain karmeiden tapahtumien kuvaamiseen; hän uskaltaa kuvata myös karmean henkilön, jonka pahuudella ei ole mitään rajaa.

Ketun kielessä riemastuttavat luontevalla tavalla käytetyt murresanat ja kovasti niiden näköiset uudissanat. Aivan vieraiden sanojen kohdalla lukija joutuu vain turvautumaan intuitioonsa ja luottamaan siihen, että kirjailija tietää, mitä tekee, eikä aja lukijaa väärinymmärryksen hetteikköön. Pohjoisen kielen ystävälle kirjan prologin kieli on ilahduttavaa ja luontevan tuntuista. Sitten alkaakin vaativampi vaihe, kun venäjää ja marinkieltä taitamattomana tekee mieli nauttia myös kursiivilla kirjoitettujen vieraskielisten lauseitten soinnista. Niitä ei ole liikaa, niitä on juuri sopivasti. Tunnelma syvenee ja kiinnostus marinkieltä ja -kansaa kohtaan kasvaa. Yöperhosta lukiessani minulle tuli kuitenkin hetkittäin tunne, ettei sen kieltä ole viimeistelty yhtä huolellisesti kuin vaikka Kätilön tai Piippuhyllyn. Lauseet eivät tunnu samalla tavalla loppuun hiotuilta ja muutamat painovirheet verottavat kielen uskottavuutta. Olisiko teoksen yllättävä ajankohtaisuus aiheuttanut kiireen saada kirja nopeasti lukijan käsiin? Ajankohtaisuus kun saattaa olla kovin katoavaa.

Kettu maalaa mainiosti maisemaa. Viron maaseudulla vierailleelle puheet kolhoosista tuntuvat tutulle. Lavran kylän kolhoosin rakennukset, jotka seisovat kylässä muumioituneina tai murenevina muistomerkkeinä menneestä ajasta, rakennukset, joita paikalliset eivät tunnu edes näkevän, mutta jotka pistävät vieraan silmään ja saavat ihmettelemään, miten vähän ihmiset jaksavat välittää ympäristöstään. Olkoot ja lahotkoot.

Myös leiri Vorkutassa, paikka, jonka kaltaista en ole koskaan nähnyt, maalautuu Ketun kuvaamana silmieni eteen. Ei niinkään maisemana vaan tunnelmana, ilmapiirinä, jossa epätoivo ja ihmisen inhottavuus toista ihmistä kohtaan paisuvat sellaisiin mittasuhteisiin, ettei sitä tekisi mieli edes aavistella. Tuon kaiken kamalan vastapainoksi Kettu kuvaa runollisen kauniisti uhrilehtoa Lavran kylän laidalla. Lukija saa hetken hengähtää ja nauttia lehdon vehmaasta viileydestä ennen kuin taas rymistellään kohti uusia karmeuksia.

Raakuuksien rinnalla Kettu kirjoittaa rituaaleista ja uskomuksista, voimakkaista ikiaikaisista tavoista ja peloista, jotka vaikuttavat syvästi niiden ihmisten elämään, jotka ovat niiden vaikutuspiiriin joutuneet. Marilaisuus näytetään ennen kaikkea luonnonuskon kautta ja osoitetaan, että juuri uskon omaksuminen tai hylkääminen on avain marilaisuuteen tai siitä pois. Uskonnon ohella ihmisen elämään vaikuttavana mahtina suuren merkityksen saa seksuaalisuus, jonka Kettu kuvaa paikoin peittelemättömän raakana, paikoin lämpimän eroottisena.

Romaanin rakenne sopii mainiosti kuvaamaan samoja tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Minäkertoja vaihtelee ja kertoja mainitaan luvun otsikossa, mikä helpottaa huomattavasti lukijan työtä. Turha kikkailu, jossa lukija joutuu arvailemaan, on jätetty pois. Myös kieli vaihtuu kertojan myötä, vaikka vaihtelu ei olekaan kovin suurta. Minulle ei selvinnyt, miksi yhden kertojan, Vovan, jaksot on painettu kursiivilla. Hän on monella tavalla muista poikkeava henkilö, mutta se ei mielestäni riitä perustelemaan kursiivia. En kuitenkaan voi pohtia tätä kysymystä enempää pilaamatta romaanin juonta niiltä, jotka eivät sitä vielä ole lukeneet.

Varmaan Ketulle ominaiseen tyyliin Yöperhonen on sekä vangitseva että syvällinen. Sen lukee lukuromaanina tuosta noin vain, mutta toisin kuin heppoiset lajitoverinsa, se jättää mieleen kytemään huomattavan paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Itselleni niistä päällimmäisenä polttelee suomalais-ugrilaisten kansojen tilanne tämän päivän Venäjällä ja se, miten nuo kansat pystyisivät säilyttämään kielensä ja edes jotakin omintakeisista kulttuureistaan. Kettu ottaa romaanissaan kantaa ongelmaan, joka kyllä tunnetaan asianharrastajain parissa, mutta saavuttaa harvoin jos koskaan suuren yleisön tietoisuuden. Vain silloin, kun loukkaukset jotakin kansaa kohtaan ovat hyvin röyhkeitä, ylittyy uutiskynnys; kielen tai kulttuurin hiljainen hiipuminen ei ole uutinen.

Sen lisäksi, että Kettu ottaa teoksellaan kantaa Neuvostoliitossa vallinneisiin ja Venäjällä vallitseviin olosuhteiseen hyvin monisyisesti, hän sitoo jännittävällä ja yllättävällä tavalla yhteen Venäjän nykykohtalon ja marilaisen mytologian. Ehkä Keremet Valosilmä pitää otteessaan koko Venäjän kansaa ja pyrkii saamaan otteeseensa myös kaikki entisen Neuvostoliiton kansat. Yöperhonen luo uutta mytologiaa jo varsin myyttisen henkilön ympärille tavalla, joka on sekä tuore että ravisteleva.

Suosittelen Yöperhosta lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa niin lähihistoria kuin nykyhetkikin. Historiallisen romaanin totuudellisuuteen hyvin ahtaasti suhtautuvalle romaani ei ehkä sovi, mutta mielikuvituksen lentoa ihailevalle romaani on oikea makupala. Uskallan myös ennustaa, että tämä romaani tulee herättämään suurta kiinnostusta maailmalla, enkä usko sen ajankohtaisuudenkaan ihan heti hälvenevän.

HOW THE WEST WAS WON, Von Krahli Teater Tallinnasta

Ajatuksia herättävää ja fyysistä teatteria Virosta Akse Petterssonin ohjauksessa Korjaamolla 18.8.2015

http://www.korjaamo.fi/fi/event/von-krahl-theatre-how-west-was-won

von krahli

Kuten virolainen teatteri usein, esitys oli hauska ja viihdyttävä. Paikoin heräsi kysymys, onko sisältöä riittävästi, mutta esityksen vauhdikkuus ja näyttelijöiden onnistuneesti luoma jännite riittivät kantamaan muutaman hiukan onton kohtauksen yli. Oman tunnelmansa loi esitykseen kuuluva melko runsas kontaktin luominen yleisöön sekä onnistunut improvisaatio.

Esityksen juonesta on turha puhua. Kyse on löyhästi länkkärihenkisestä teatterikappaleesta, joka episodimaisuudessaan ei juuri muistuta selkeästä juonestaan ja vastakkainasettelustaan tuttua länkkäriä. Teemoja länkkärien maailmasta on kuitenkin jalostettu ja parodioitu hauskalla tavalla, enkä ehtinyt esityksen aikana kaivata siitä puuttuvaa pitkää tarinaa. Produktion alku ja loppu sitovat sen kokonaisuudeksi, vaikka niillä ei äkkiseltään tunnu olevan paljonkaan tekemistä toistensa kanssa.

Monet esityksen kohtauksista ovat kerrassaan mainioita, osittain loistavan idean ja osittain erittäin hyvän näyttelijätyön ansiosta. Von Krahlin joukkoa täydentää tässä produktiossa Joonas Heikkinen, joka ei lainkaan häviä taitaville virolaisille kollegoilleen. Hänen osallistumisensa tähän kolmikieliseen produktioon tuo lavalle hauskaa keskinäisen kilpailun tuntua ja maaotteluhenkeä.

Nykyteatterin tapaan produktio sisältää melko paljon metateatteria. Näyttelijät puhuvat huomattavan paljon näyttelemisestään ja kohtausten luonteesta sekä antavat kritiikkiä toisilleen. Metateatteria alkaa olla produktioissa kyllästymiseen asti, mutta tässä esityksessä se ei jää kikkailun tasolle, vaan toimii kiinteänä osana esitystä. Kokonaisia kohtauksia rakennetaan metateatterin varaan ja tuuletetaan samalla nykyteatteria.

Vapaus, joka noussee esityksen keskeisimmäksi teemaksi, tulee näytetyksi melko pinnallisena asiana, joka ei suinkaan aina ole tavoittelemisen arvoista. Vapauden kautta peilataan myös muita arvoja eikä tämän esityksen peili kerro arvomaailmastamme kovin hyvää. Olemme ahneita, itsekkäitä ja valmiita pilkkaamaan heikompia, mikäli Petterssonin eteemme nostama peili pitää paikkansa. Itsekeskeisyys ja kyvyttömyys antaa toiselle tilaa näytetään jopa osoittelevasti, mutta sen rinnalla väläytellään myös lojaaliutta ja hetkittäin pilkahtavaa joukkuehenkeä.

Hiukan jäin pohtimaan, mikä on ollut keskeisin motiivi tämän esityksen tekemiseen, vaikka en hetkeäkään epäile, etteikö se olisi katsomisen arvoinen. En pysty esittämään yhtä teemaa tai punaista lankaa, joka kulkisi koko esityksen läpi. En kuitenkaan kuulu niihin, joiden mielestä teatteriesityksellä ehdottomasti kuuluu olla jokin suuri sanoma. Viihdyttävyys riittää, kunhan katsojassa herää myös riittävästi ajatuksia.

Kielistä kiinnostuneena pidin erityisesti toteutuksen kolmikielisyydestä, jota vielä täydensi tekstitys. Esitys oli toteutettu tavalla, joka teki sen seuraamisen varmasti mahdolliseksi myös henkilöille, jotka eivät ymmärrä jotakin esityksen kolmesta kielestä. Kieliä käytettiin esityksessä erityisesti huumorin lähteenä ja henkilöiden välisten jännitteiden syventämiseen.

Von Krahlin teatteriproduktioita pääsee harvoin näkemään Helsingissä. Kiitos tästä mahdollisuudesta! Suosittelen lämpimästi myös Von Krahlin esityksiä Tallinnassa. Teatteri on Virossa hyvin suosittu ja liput on syytä hankkia etukäteen.

Ruotimista, rautalankaa ja rakkautta

IMG_4651Kivet ovat kuten kielet. Ne muodostavat lähes huomaamattoman ympäristön, mutta läheltä katsoen näkee kauneuden tai mielenkiintoisen muodon. Joskus taas koko komeus paljastuu vasta etäältä, suurissa linjoissa. Tässä blogissa ajatuksena on tarkastella kieltä riittävän läheltä, ehkä jopa luupilla sana kerrallaan, unohtamatta välillä loitontaa. Joskus on pakko ruotia perin pohjin, joskus vääntää rautalangasta, ihan silkasta rakkaudesta kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen. Kääntäjänä minulle ovat erityisen arvokkaita kaikki ne ilmaukset, jotka sisältävät erilaisia vivahteita ja mahdollisuuksia.

Kieli on osa luontoa kuten ihminenkin. Kieltä tulee varjella ja rakastaa, sen puhtautta vaalia ja kehitystä tukea, mutta siihen on myös lupa uppoutua, tuntea itsensä pieneksi ja nauttia sen tuoksuista, väreistä ja varjoista. Kieltä saa käyttää, taivuttaa ja jalostaa, mutta kuten luontoakaan, sitä ei saa raiskata.

Raiskaaminen on jonkin asian pilaamista, usein pilaamisen ilosta. Rahaa raiskataan, kun ostetaan vailla mieltä; kieltä raiskataan, kun sitä käytetään huolimattomasti ilman, että rujolla kielimuodolla olisi sanomaa tai merkitystä. Kielen raiskaamista ei ole räppi, jossa roisit sanat ovat osa taiteellista kokonaisuutta, eikä nuorisokieli, jossa huolimattomuus ja slangisanat ovat  yhteenkuuluvuuden julistusta ja irtiottoa.

Viron kielessä raiskamine on myös tuhlaamista. Siinäkin merkityksessä kieltä raiskataan jatkuvasti. Vaikeaselkoiset virkamieskirjeet ja konekäännetyt käyttöohjeet ovat sellaista kielen käyttöä, joka paitsi pakottaa lukijan tuhlaamaan aikaansa ja kapasiteettiaan, myös tuhlaa kielen ainutlaatuisen hienoja ominaisuuksia.

Ainutkertaiseen kielen luomaan maisemaan voi sukeltaa nauttiakseen sen vehmaasta viileydestä tai kuumasta sykkeestä. Romaanin voi antaa muuttaa itseään ja keskustelemalla voi muuttaa maailmaa. Sanoilla tehdään konkreettisia tekoja, valvotaan oikeuden toteutumista ja turvataan tuonpuoleiseen. Sekä puheen että kirjoituksen mahti on uskomaton.