Katja Ketun Yöperhonen ravistelee lukijaa

yöperhonen

Katja Ketun uusin romaani, Yöperhonen, vastaa hänen edellisten kirjojensa pohjalta syntyneisiin odotuksiin. Se on sekä varmasti ja vaikuttavalla kielellä kirjoitettu että tarinaltaan traaginen ja yllättävä. Kätilön lukeneelle teoksen raakuus ei tule yllätyksenä, sitä osaa jo odottaa, mutta silti riipaisevat ihmiskohtalot painavat lukijan palleanalaa. Katja Kettu kirjoittaa suorin sanoin, pelkäämättä maalata karmeita näkyjä, mutta kuitenkin tavalla, joka tempaa lukijan mukaansa ja tekee noiden murheellisten kohtaloiden käsittelemisen mahdolliseksi. Mutta Ketun pelottomuus ei rajoitu vain karmeiden tapahtumien kuvaamiseen; hän uskaltaa kuvata myös karmean henkilön, jonka pahuudella ei ole mitään rajaa.

Ketun kielessä riemastuttavat luontevalla tavalla käytetyt murresanat ja kovasti niiden näköiset uudissanat. Aivan vieraiden sanojen kohdalla lukija joutuu vain turvautumaan intuitioonsa ja luottamaan siihen, että kirjailija tietää, mitä tekee, eikä aja lukijaa väärinymmärryksen hetteikköön. Pohjoisen kielen ystävälle kirjan prologin kieli on ilahduttavaa ja luontevan tuntuista. Sitten alkaakin vaativampi vaihe, kun venäjää ja marinkieltä taitamattomana tekee mieli nauttia myös kursiivilla kirjoitettujen vieraskielisten lauseitten soinnista. Niitä ei ole liikaa, niitä on juuri sopivasti. Tunnelma syvenee ja kiinnostus marinkieltä ja -kansaa kohtaan kasvaa. Yöperhosta lukiessani minulle tuli kuitenkin hetkittäin tunne, ettei sen kieltä ole viimeistelty yhtä huolellisesti kuin vaikka Kätilön tai Piippuhyllyn. Lauseet eivät tunnu samalla tavalla loppuun hiotuilta ja muutamat painovirheet verottavat kielen uskottavuutta. Olisiko teoksen yllättävä ajankohtaisuus aiheuttanut kiireen saada kirja nopeasti lukijan käsiin? Ajankohtaisuus kun saattaa olla kovin katoavaa.

Kettu maalaa mainiosti maisemaa. Viron maaseudulla vierailleelle puheet kolhoosista tuntuvat tutulle. Lavran kylän kolhoosin rakennukset, jotka seisovat kylässä muumioituneina tai murenevina muistomerkkeinä menneestä ajasta, rakennukset, joita paikalliset eivät tunnu edes näkevän, mutta jotka pistävät vieraan silmään ja saavat ihmettelemään, miten vähän ihmiset jaksavat välittää ympäristöstään. Olkoot ja lahotkoot.

Myös leiri Vorkutassa, paikka, jonka kaltaista en ole koskaan nähnyt, maalautuu Ketun kuvaamana silmieni eteen. Ei niinkään maisemana vaan tunnelmana, ilmapiirinä, jossa epätoivo ja ihmisen inhottavuus toista ihmistä kohtaan paisuvat sellaisiin mittasuhteisiin, ettei sitä tekisi mieli edes aavistella. Tuon kaiken kamalan vastapainoksi Kettu kuvaa runollisen kauniisti uhrilehtoa Lavran kylän laidalla. Lukija saa hetken hengähtää ja nauttia lehdon vehmaasta viileydestä ennen kuin taas rymistellään kohti uusia karmeuksia.

Raakuuksien rinnalla Kettu kirjoittaa rituaaleista ja uskomuksista, voimakkaista ikiaikaisista tavoista ja peloista, jotka vaikuttavat syvästi niiden ihmisten elämään, jotka ovat niiden vaikutuspiiriin joutuneet. Marilaisuus näytetään ennen kaikkea luonnonuskon kautta ja osoitetaan, että juuri uskon omaksuminen tai hylkääminen on avain marilaisuuteen tai siitä pois. Uskonnon ohella ihmisen elämään vaikuttavana mahtina suuren merkityksen saa seksuaalisuus, jonka Kettu kuvaa paikoin peittelemättömän raakana, paikoin lämpimän eroottisena.

Romaanin rakenne sopii mainiosti kuvaamaan samoja tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Minäkertoja vaihtelee ja kertoja mainitaan luvun otsikossa, mikä helpottaa huomattavasti lukijan työtä. Turha kikkailu, jossa lukija joutuu arvailemaan, on jätetty pois. Myös kieli vaihtuu kertojan myötä, vaikka vaihtelu ei olekaan kovin suurta. Minulle ei selvinnyt, miksi yhden kertojan, Vovan, jaksot on painettu kursiivilla. Hän on monella tavalla muista poikkeava henkilö, mutta se ei mielestäni riitä perustelemaan kursiivia. En kuitenkaan voi pohtia tätä kysymystä enempää pilaamatta romaanin juonta niiltä, jotka eivät sitä vielä ole lukeneet.

Varmaan Ketulle ominaiseen tyyliin Yöperhonen on sekä vangitseva että syvällinen. Sen lukee lukuromaanina tuosta noin vain, mutta toisin kuin heppoiset lajitoverinsa, se jättää mieleen kytemään huomattavan paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Itselleni niistä päällimmäisenä polttelee suomalais-ugrilaisten kansojen tilanne tämän päivän Venäjällä ja se, miten nuo kansat pystyisivät säilyttämään kielensä ja edes jotakin omintakeisista kulttuureistaan. Kettu ottaa romaanissaan kantaa ongelmaan, joka kyllä tunnetaan asianharrastajain parissa, mutta saavuttaa harvoin jos koskaan suuren yleisön tietoisuuden. Vain silloin, kun loukkaukset jotakin kansaa kohtaan ovat hyvin röyhkeitä, ylittyy uutiskynnys; kielen tai kulttuurin hiljainen hiipuminen ei ole uutinen.

Sen lisäksi, että Kettu ottaa teoksellaan kantaa Neuvostoliitossa vallinneisiin ja Venäjällä vallitseviin olosuhteiseen hyvin monisyisesti, hän sitoo jännittävällä ja yllättävällä tavalla yhteen Venäjän nykykohtalon ja marilaisen mytologian. Ehkä Keremet Valosilmä pitää otteessaan koko Venäjän kansaa ja pyrkii saamaan otteeseensa myös kaikki entisen Neuvostoliiton kansat. Yöperhonen luo uutta mytologiaa jo varsin myyttisen henkilön ympärille tavalla, joka on sekä tuore että ravisteleva.

Suosittelen Yöperhosta lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa niin lähihistoria kuin nykyhetkikin. Historiallisen romaanin totuudellisuuteen hyvin ahtaasti suhtautuvalle romaani ei ehkä sovi, mutta mielikuvituksen lentoa ihailevalle romaani on oikea makupala. Uskallan myös ennustaa, että tämä romaani tulee herättämään suurta kiinnostusta maailmalla, enkä usko sen ajankohtaisuudenkaan ihan heti hälvenevän.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s